Millaista on kofeiiniton (tai
oikeastaan vähäkofeiininen) elämä?
Nyt, neljän kuukauden
kokemuksella osaan kertoa tästä enemmän kuin viimeksi viidenpäivän kokemuksella. Nyt siis pieni katsaus siihen, miten kehoni on
sopeutunut uuteen elämäntyyliini.

Kyseessä todellakin on pysyvä
elämäntyyli! Kaikki, mitä viimeksi kirjoitin, voin edelleen
allekirjoittaa ja vieläpä alleviivata. Minulla ei ole yhtään kaipuuta kofeiiniin. Minun
keholleni se on ollut myrkkyä. Nykyään sydämen jyskytyksiä on
vain oikein tosi repaleisten öiden jälkeisten päivien iltana.
Sydämen muljahteluja en muista ollenkaan olleen kofeiinin poisjätön
jälkeen. Kehon (käsien) tärinät ovat poissa. Oudot
mielialavaihtelut ja heikottavat nälkäkohtaukset ovat poissa. Ja varsinkin tätä viimeisen lauseen sisältöä on mieheni ollut vahvasti myös mukana toteamassa, haha…

Ja siis kaikenkaikkiaan: en ole
enää riippuvainen mistään! Se tunne on oikeasti tosi vapauttava.
Minun ei tarvitse suunnitella etukäteen päivän touhuissa, että
missä välissä kerkiän keittämään kahvi nro ykkösen, nro kakkosen,
nro kolmosen ja nro nelosen. Ilman näitä kupillisia (mukillisia)
elämäni ei vaan pyörinyt. Nyt kotoa voi aamulla poistua ilman
välttämätöntä kofeiinitankkausta. Liikkuessa kodin ulkopuolella
ei tarvitse miettiä, mistä kummasta repäisee sen pakollisen sumpin mukaansa. On
siis oikein mukavaa, kun ei ole mistään yksittäisestä ruoka-aineesta
fyysisesti riippuvainen.

Kokonaisuudessaan kehoni on
”selkiytynyt”. Siis, esimerkiksi: tunnen paremmin kaikkia pieniä juttuja,
kuten kehon lämmön pienenpienen nousun ja tosi alussa olevan
orastavan flunssan. Osaan analysoida paremmin kehoni väsymysoireet:
ovatko ne sellaiset, että liikunta voisi piristää oloa vai ovatko
ne sellaiset, että liikunta vain lisäisi väsymyksen tunnetta.

Puhun tässä koko ajan
kofeiinittomuudesta, mutta todellisuudessa en ole ihan täysin
kofeiiniton ollut. Olen hakenut kokeilemalla itselleni sopivan
kofeiinimäärän – ja se on yksi vihreäteemukillinen päivässä.
Muuten juon luontaisesti kofeiinittomia yrttiteitä. Mahdollinen
päiväannokseni kofeiinia on kuitenkin naurettavan vähän
verrattuna aiempaan kahvinkittaamiseeni, ja nykyään teenkin niin,
että joka viikko pidän vähintään yhden päivän tauon vihreästä
teestä, jotta varmistan, etten ole riippuvainen siitä. Välillä
menee montakin päivää pelkällä rooibos-teellä.

Vaikka koko elämäni epäilin
teemaailman mielenkiintoa, olen vissiin aloittanut totaalisesti uuden
periodin elämässäni: olen hurahtanut teehen (ja mahtavaa tässä on se, että mies on ihan messissä myös!). Enää teetä ei
tarvitse kuorruttaa kookosmaidolla ja kaikenmaailman muilla höysteillä, vaan riittää, kun laadukkaaseen
teehen lisää muutaman oman mausteen (jos sitäkään). Odotan
innolla, miten höyrähtäneeksi teepannut minut tulevaisuudessa
saavatkaan! Mutta kyllä, odotan myös sitä, että uskaltaudun
maistamaan kofeiiniitonta kahvia sitten viimeistään imetysdieetin
loputtua…

Mutta kofeiiniin en tämän
suuremmin enää koskaan koske. Vähäkofeiininen/kofeiiniton keho on minun
juttuni. Ja olenhan minä murtanut yhden äitimyytin: raskaasta ja vähäunisesta kotiäitiydestä on hyvinkin mahdollista selvitä ilman kahvia 🙂

Kymmenen vuotta minä sitä tein: keitin kahvia, join kahvia, kutsuin kahville, puhuin kahvista, nautiskelin kahvista. Nyt se sitten loppui. Repäisin itseni irti tuosta ah niin ihanasta koukuttajasta, kotiäitien hengenpelastajasta ja suomalaisten pyhästä juomasta. Nyt meidän rakkaustarinamme on ohi. Ja jos kehoni saisi päättää, uutta tarinaa ei aloiteta.

Kymmenen vuoden sisällä kahvittomia pausseja tuli raskauksien suurimpien pahoinvointien aikaan sekä Pikkusankarin imetysdieetin ajan. Nyt, Minimullistajan imetysdieetillä kahvia en ole joutunut kokonaan jättämään pois, mutta rajoituksena olen joutunut pitämään kolmea mukillista – tiedostaen koko ajan, että jo tuosta määrästä saattaa Minimullistajalle tulla vatsanväänteitä. Kahvi on kuitenkin ollut yksi niistä jäljelle jääneistä herkullisista jutuista, joista halusin pitää viimeiseen asti kiinni. Nyt oma kehoni alkoi kuitenkin osoittaa merkkiä, että voisitkohan kokeilla kahvitonta elämää… Otin merkit vakavasti ja eräänä yönä vain totaalisen jämerästi päätin, että aamulla minun mukissani ei ole kahvia – ei, vaikka kuinka miehen kahvikupista leijailisi aivoja sumentavan hyvät aromit.

Nyt on menossa viides kahviton päivä, ja hyvin meneekin! Alan uskomaan faktaan, että kahvia kittaava ihminen on yhtä pirteä kuin kahvia kittaamaton ihminen – siis että normaalisti ihmiset ylläpitävät sitä pirteyttään yllä kahvilla, mikä on kahvittomalle ihmiselle se perusolo. Ensimmäiset kaksi kahvitonta päivää olivat aikamoista pimeyttä, tuskaa, pääkipua, ajatusten pyörimistä kahvin ympärillä ja haikeita katseita suunnattuna kahvinkeittimeen. Sitten alkoi helpottamaan, ja tänään suuntasin jo ihan mielelläni teekuppini äärelle. Ja minähän en siis ole ikinä ollut millään tavalla teeorientoitunut ihminen. En sitten millään tavalla, haha. 

Hymyissä suin voin jo kuvailla kahvitonta kehoani. Aamuäreys on laimentunut – ennen kun luonteeni vähän niin kuin muuttui aamukahvin aikana… ainakin jos mieheltäni kysytään. Nyt ei ole sitä pakottavaa tarvetta päästä hankkimaan hermoja sinne Moccamasterin ääreen ennen kuin uskaltaa aloittaa kommunikoimisen toisten kanssa. (Mutta edelleen – onhan se rauhallinen aamujuomahetki ihan kiva juttu vaikka ei samassa tarkoituksessa kuin ennen…) Enää päivän mittaan ei tule samanlaisia väsymyskohtauksia, jotka olen aiemmin joutunut hoitamaan kahvilla (toisin sanoen: silloin on ollut PAKKO saada kahvia). Nyt väsymys on tasaisempaa. Myös näläntunne ei tule hyökkien vaan paljon maltillisemmin. Ja se suurin syy, miksi kahvin dumppasin: sydänoireet ovat vähentyneet huomattavasti. Minulla on rytmihäiriö/muljahtelu/tykytystaipumusta, mikä ilmoittelee itsestään välillä todella useinkin näin suuren väsymyksen keskellä. Muutamia kertoja on ollut jopa kännykkä kädessä hätäsoittoa varten, kun rinnassa on niin kovin pomahdellut. Nyt viimeisten viiden päivän ajan sydämeni on ollut huomattavan rauhallinen (tällainenko on normaalisti ihmisten sydän?), vaikka kaikki muut elämämme muuttujat ovat ennallaan. Ja tämä on iso asia minulle!

Kun puhun kahvista, puhun normaalista, kofeiinipitoisesta kahvista, siitä, mitä kaikkialla myydään ja juodaan. Ja kofeiinistahan minun kehoni tapauksessa se suurin ongelma tulee. Minimullistajan vatsanväänteet taas sen sijaan tulevat todennäköisesti kahvin voimakkuudesta muuten (mutta eihän se kofeiinikaan lapselle hyväksi ole). Viimeistään, kun Minimullistajan privaattimaitobaari sulkeutuu, alan ehkä maistella kofeiinittomia kahveja ja arvioida, löytyykö sieltä minun maulleni sopivaa sumppia, sillä eihän kahvi nyt mitä tahansa harmaata muovimukikuraa saa olla… Siihen asti koitan selvitä teellä, ja keksiä mahdollisimman herkullisia juomayhdistelmiä. Tällä hetkellä Clippereihin uppoaa kookosmaidon lisäksi joko lakritsinjuurijauhetta tai vaniljauutetta. Menettelee… tai on jopa hyvää! Apua, sanoinko teestä juuri tuolla tavalla, minä vannoutunut kahvinlitkijä…