Nukuttamishulinapostauksesta jäi uupumaan tarkennukset,
P.S:sät ja huomautukset. Ne tulevat tässä.

Koska rattaissa nukkuminen kuuluu pian jollekin muulle
meidän perheessä, ei Pikkusankaria ole enää isketty kolmeen kuukauteen
rattaisiin koisimaan (mikä olisi kuitenkin se helpoin tie, kun vertaa
sisänukuttamista ja ulkonukuttamista = kävellä kymmenen minuuttia viiva puoli
tuntia JUURI oikeaan aikaan ja saada Pikkusankari EHKÄ nukkumaan – eli
paaaaljon iisimpää kuin viime postauksessa kuvailtu sisänukuttaminen). Joten päikkärinukuttamiset
ovat tismalleen samaa kaavaa kuin yöunille nukuttamiset. Jee. Lisätsemit täältä
vaan sulle, kultsuni kotona, näin kirjoitetunkin sanan kautta.

Jos lähtee ajamaan autolla silloin, kun Pikkusankari on
yliväsynyt (eli yleensä klo 14 jälkeen), hän melko varmasti nukahtaa autoon.
Myönnän, joskus riivatuimpina päivinä on jouduttu keksimään joku syy, miksi pitää lähteä autoilemaan. (Ja autoon nukahtaminen ei todellakaan ollut ennen itsestään selvyys, vaikka kuinka uupunut lapsi olisi istuimessaan töröttänyt.)

Nukuttamisneroille tiedoksi: Olemme kokeilleet olla
nukuttamatta päikkäreille. Useimmiten tiedossa on miellyttävästi kuvattuna
kaoottinen ilta. Olemme kokeilleet kaikkia erilaisia pehmeitä, mutta
määrätietoisia nukuttamistyylejä. Ei vaikutusta.

Oli se sitten yksillä pakkopäikkäreillä höystettynä tai ei,
Pikkusankarin unimäärä vuorokaudessa on noin 9 tuntia. Minun tällä hetkellä 11
tuntia. Ruikuttamatta voinen todeta, että tässä välissä olisi paikallaan kertoa
parisuhteemme haasteista viimeisen kolmen kuukauden aikana, ja siitä, miten
kovin kiitollisia olemme silloin, jos joku nykyisestä ihanasta, mutta epäilyttävälläkin
tavalla karsiutuneesta sosiaalisesta tukiverkostostamme haluaa Pikkusankaria
välillä viihdyttää. Mutta enpä mene nyt yksityiskohtiin parisuhdejutun kohdalla,
enkä rumuuksiin tukiverkostojutun kohdalla.

Olemme joskus (sairauden parempina aikoina) saaneet kokea
lapsen ainakin melkein normaalin
nukuttamisen muutamia kertoja. Se on luksusta se, niin lapselle kuin
vanhemmillekin. Parin illan kokemuksella siis tiedän, mistä jäämme paitsi.
”Onneksi” yökylässä ollessaan Pikkusankari on ollut helpompi nukuttaa kuin
keskimäärin kotona, muuten ei enää tulisikaan Mummolasta tai Kummilasta edes
sitä muutaman kerran vuodessa nykyään tulevaa yökutsua. Lainausmerkit siksi,
että en ole vielä aivan varma, onko se hyvä vai huono juttu lapsen itsensä
kannalta, että hän ei uskalla/halua valittaa pipiänsä vieraille, eikä näytä
sitä yhtä voimakkaasti käyttäytymisellään edes sille läheisimmälle
ei-meillä-asuvalle-tyypille. Lähes aina kun koko perhe on kylässä, Pikkusankari
uskaltaa kertoa pipinsä vieraiden kuullen meille. Mutta yhdeksänkymmentäviisiprosenttisesti
niissä tapauksissa, kun kuulemma kaikki
on mennyt ihan hyvin vierailulla tai yökylässä (jossa me vanhemmat emme ole
mukana), niin kylästä hakureissulta poistuessamme, autossa istuimeen Pikkusankaria laittaessa
kuuluu ”pipi siellä”, ja käden hakkaavat epätoivoisesti rintakehää ja päätä. Sehän on selvää,
että hyvin oireisena aikana Pikkusankaria emme hoitopaikkaan päästä. Mutta kun
nykyelämä on joka päivä vähän vähemmän tai enemmän oireista, en ole osannut
ottaa vankkaa mielipidettä suuntaan tai toiseen, onko lapsen parempi olla
pipiaikana vain vanhempiensa kanssa, jolloin se rakkain tuki, lohdutus ja turva
ovat lähellä, vai olisiko sittenkin lapselle parempi, jos hän pääsee potkimaan
Mummolan pallolla ja piirtämään Kummilan tusseilla ihan muiden kuin meidän
kanssa, kun tuntuu, että meidän poissa ollessa pipikin peittyy uusien
virikkeiden alle, vaikka se ei sieltä katoaisi.

Pikkusankari ei ole enää niin herkkä heräilemään ääniin kuin
pitkään oli, ihanaa! Hän pitää silmät kiinni, vaikka vieressä puhuisi, siis niin to-del-la outoa! Aluksihan (ensimmäiset kuukaudet) emme varoneet äänenkäyttöämme
ollenkaan, ja Pikkusankari nukkui onnistuneesti sinisen pikkuMielen puhaltaessa vieressä.
Sitten oireiden pahennettua alkoi ääniin heräily olla jotain aivan karseata: jo
haarukan laatikosta otto, kamman lattialle putoaminen tai vichy-pullon
avaaminen sai pienen heräämään. Arvostelua tuli asiantuntijoilta ja
”asiantuntijoilta” vaikka millä mitalla: ei kannata opettaa lasta nukkumaan
hiljaisuudessa, me vanhemmat teemme itsellemme vain vaikeaa tulevaisuutta, kun
sormi suulla hipsimme ja sitä rataa. Mitäs itse tekisit, jos olisit kaksi
tuntia heijannut yli kymmenen kiloista vauvaa (tai TAAPEROA) uneen sylissä
(kyllä, Pikkusankari ei nukahtanut yöunilleen ennen 1,5-vuoden ikää muuten kuin
sylissä pomputtaen, tai tissille…), ja vihdoin saat hänet nukkumaan. Sen
lisäksi olet kokemuksesta oppinut, että hän VARMASTI herää mihin tahansa
ääneen. Jos olet hullu, haluat ehkä ottaa nukuttamismaratonin uudestaan. Mutta
me emme olleet, vaan meitä kiinnosti enemmän ruoka, suihku, uutiset ja
nukkuminen. Noin niin kuin esimerkiksi.

Kirkkaan keltainen Toy Story- hammasharja puhdistaa lapsen hampaat säihkyvän valkoisiksi. Pestyään hampaansa lapsi juoksahtelee iloisesti juuri pestyssä ja silitetyssä lastenhuoneen sisutukseen sopivassa pyjamassaan iloisesti omaan (uniergonomisesti ajatellen överipehmeään sänkyynsä niskat jumiuttavien liiallisten tyynyvuorten keskelle). Hän sulkee silmänsä ja lepuuttaa käsiään rauhassa rintansa päällä. Sitten äidin tai isän kanssa sanotaan i love yout, vanhempi suukottaa lastaan hellästi otsalle, ja sulkee kauniin pöytävalaisimen himmeän valon. Ovi jätetään huomaavaisesti raolleen, ja lapsi nukahtaa leppoisasti nähden kivoja pastellinvärisiä uniaan.

Ei, ei, ei… Ei mene meillä tämä niin kuin leffoissa.

Lapsen käytös muistuttaa hurrikaanin, gansterin, rosvon ja koulukiusaajan yhdistelmää. Tämähän ei ole mitenkään poikkeavaa käytöstä päivälläkään, mutta lisäinformaationa lähestyvästä nukuttamisajasta tulee kellonajan lisäksi silmien hierominen, ja jossain vaiheessa myös lapsen oma kommentti: ”uniaika”. Vanhempien on siis aika kaivaa esille kaikki keinot, tahdonvoima ja sisu taas tähänkin nukahtamistaisteluun. Ensin vaihdetaan yöhaalarit (kyllä, haalarit ne olla pitää, muuten märkä sänky on sataprosenttisen varmasti lapsen alla yöllä). Yövaatteiden vaihtaminen kuluu tapellessa ”ite!! iti auttaa!! ite!! äiti auttaa!! ite!!”. Itse ei onnistu, apua halutaan, apua ei haluta, itse halutaan, itse ei kuitenkaan onnistu. Ratkaisuna siis taas pakkopukeminen. Sitten hammaspesulle, jonka aikana ihmeellisesti myös vessapaperirulla sotketaan lattialle, äidin luksuskäsivoide (niin, lahjaksi saama tietenkin) pursotetaan lavuaariin ja hammasharja käy niin laattalattialla kuin vessanpytyssäkin, tahnalla melkein pestään peiliäkin. Iltasatuja yksi. Kaksi. Kolme. Neljä. ”Tämä on sitten viimeinen satu, ja sovitaan, että sitten sammutetaan valot”. Valot sammutetaan ison nähinän kera. ”Kerro roska-autotarina”. ”Kerro ambulanssitarina”. ”Kerro loka-autotarina”. ”Tämä on sitten viimeinen tarina, sitten ruvetaan nukkumaan”. Lapsi itkee hysteerisesti, kun sadut ja tarinat loppuvat, ja kiukuissaan huutaa vanhemman pois huoneesta. Pian lapsi tepastelee ovelle, ja pyytää viereensä jompaakumpaa vanhempaa. Yksin ei uni tule. Sitten vaihdetaan peittoja, tyynyjä ja puolia sängyssä. Lapsi alkaa karjumaan ”iltapala-aika!!”. Ruokaa ei kuitenkaan enää anneta. Lapsella on jano. Vettä hän saa. Lapsi haluaisi mennä vielä peittelemään autot yöunille, ja vanhemmat joustavat vain niin, että lapselle haetaan yksi auto sänkyyn, jonka voi peitellä. Pyöriminen, ähinä ja valittaminen jatkuvat. Lapsen kurkusta kuuluu selkeitä nousuääniä ja nieleskelyä. Lapsi pyytää lisää lääkettä. Gaviscon. Sitten tarvitaan reppunalle. Sitä etsitään kymmenen minuuttia, ja kiikutetaan lapsen kainaloon. Sitten tarvitaan herra hakkarainen. Sitä ei enää lähdetä etsimään. Tulee lohduton parkuminen. Lohdutellaan. Hivellään. Sivellään. Kysytään, mitä voisi tehdä, jotta lapsella olisi parempi olo. ”Haluatko syliin?”. Lapsi kömpii vanhemman syliin, ja pipin vaikerruksen jälkeen torkahtaa pystyasentoon, sängyssä istuvan vanhemman syliin. Lapsi kiepsahtaa sänkyyn nukkumaan. Ja vanhempi kyynel silmässä huoahtaa. Tunnin päästä lapsi herää itkuun, ja valittaa kurkun ja pään kipua. Sitten särkylääkettä. Uusi nukuttamisrumba. Vihdoin lapsi nukahtaa yöunilleen.

Blogin nimi ei ole oikeutettu enää, jos miettii, mistä lähdettiin liikkeelle. Meillä ei enää heräillä kuin kerran viiva kolme yössä. Ei enää kahtakymmentä viiva neljääkymmentä kertaa, niin kuin ensimmäisen puolentoista vuoden aikana. Nyt meillä nukutetaan. Aiemmin ongelmina olivat sekä nukkuminen että nukahtaminen, nykyään Thank God, vain nukahtaminen. Bloginimivaihdosta en silti tule tekemään, sillä niin voimakkaasti meidän perheen kokemusmuistiytimeen on tatuoitu tuo kidutus kymmenen minuutin välein heräämisestä niin yö- kuin päiväunillakin. Ja mistäs sitä tietää, onko blogin nimi ennustuksellinen vai ei. Tämän blogin tähteys kun vaan ei ole mitenkään haluttava juttu, niin toivon, että uutta tähteä tähän blogiin ei tule, ja saan perustaa puolen vuoden päästä blogin nimeltä Hei meillä nukutaan.