Kirkkaan keltainen Toy Story- hammasharja puhdistaa lapsen hampaat säihkyvän valkoisiksi. Pestyään hampaansa lapsi juoksahtelee iloisesti juuri pestyssä ja silitetyssä lastenhuoneen sisutukseen sopivassa pyjamassaan iloisesti omaan (uniergonomisesti ajatellen överipehmeään sänkyynsä niskat jumiuttavien liiallisten tyynyvuorten keskelle). Hän sulkee silmänsä ja lepuuttaa käsiään rauhassa rintansa päällä. Sitten äidin tai isän kanssa sanotaan i love yout, vanhempi suukottaa lastaan hellästi otsalle, ja sulkee kauniin pöytävalaisimen himmeän valon. Ovi jätetään huomaavaisesti raolleen, ja lapsi nukahtaa leppoisasti nähden kivoja pastellinvärisiä uniaan.

Ei, ei, ei… Ei mene meillä tämä niin kuin leffoissa.

Lapsen käytös muistuttaa hurrikaanin, gansterin, rosvon ja koulukiusaajan yhdistelmää. Tämähän ei ole mitenkään poikkeavaa käytöstä päivälläkään, mutta lisäinformaationa lähestyvästä nukuttamisajasta tulee kellonajan lisäksi silmien hierominen, ja jossain vaiheessa myös lapsen oma kommentti: ”uniaika”. Vanhempien on siis aika kaivaa esille kaikki keinot, tahdonvoima ja sisu taas tähänkin nukahtamistaisteluun. Ensin vaihdetaan yöhaalarit (kyllä, haalarit ne olla pitää, muuten märkä sänky on sataprosenttisen varmasti lapsen alla yöllä). Yövaatteiden vaihtaminen kuluu tapellessa ”ite!! iti auttaa!! ite!! äiti auttaa!! ite!!”. Itse ei onnistu, apua halutaan, apua ei haluta, itse halutaan, itse ei kuitenkaan onnistu. Ratkaisuna siis taas pakkopukeminen. Sitten hammaspesulle, jonka aikana ihmeellisesti myös vessapaperirulla sotketaan lattialle, äidin luksuskäsivoide (niin, lahjaksi saama tietenkin) pursotetaan lavuaariin ja hammasharja käy niin laattalattialla kuin vessanpytyssäkin, tahnalla melkein pestään peiliäkin. Iltasatuja yksi. Kaksi. Kolme. Neljä. ”Tämä on sitten viimeinen satu, ja sovitaan, että sitten sammutetaan valot”. Valot sammutetaan ison nähinän kera. ”Kerro roska-autotarina”. ”Kerro ambulanssitarina”. ”Kerro loka-autotarina”. ”Tämä on sitten viimeinen tarina, sitten ruvetaan nukkumaan”. Lapsi itkee hysteerisesti, kun sadut ja tarinat loppuvat, ja kiukuissaan huutaa vanhemman pois huoneesta. Pian lapsi tepastelee ovelle, ja pyytää viereensä jompaakumpaa vanhempaa. Yksin ei uni tule. Sitten vaihdetaan peittoja, tyynyjä ja puolia sängyssä. Lapsi alkaa karjumaan ”iltapala-aika!!”. Ruokaa ei kuitenkaan enää anneta. Lapsella on jano. Vettä hän saa. Lapsi haluaisi mennä vielä peittelemään autot yöunille, ja vanhemmat joustavat vain niin, että lapselle haetaan yksi auto sänkyyn, jonka voi peitellä. Pyöriminen, ähinä ja valittaminen jatkuvat. Lapsen kurkusta kuuluu selkeitä nousuääniä ja nieleskelyä. Lapsi pyytää lisää lääkettä. Gaviscon. Sitten tarvitaan reppunalle. Sitä etsitään kymmenen minuuttia, ja kiikutetaan lapsen kainaloon. Sitten tarvitaan herra hakkarainen. Sitä ei enää lähdetä etsimään. Tulee lohduton parkuminen. Lohdutellaan. Hivellään. Sivellään. Kysytään, mitä voisi tehdä, jotta lapsella olisi parempi olo. ”Haluatko syliin?”. Lapsi kömpii vanhemman syliin, ja pipin vaikerruksen jälkeen torkahtaa pystyasentoon, sängyssä istuvan vanhemman syliin. Lapsi kiepsahtaa sänkyyn nukkumaan. Ja vanhempi kyynel silmässä huoahtaa. Tunnin päästä lapsi herää itkuun, ja valittaa kurkun ja pään kipua. Sitten särkylääkettä. Uusi nukuttamisrumba. Vihdoin lapsi nukahtaa yöunilleen.

Blogin nimi ei ole oikeutettu enää, jos miettii, mistä lähdettiin liikkeelle. Meillä ei enää heräillä kuin kerran viiva kolme yössä. Ei enää kahtakymmentä viiva neljääkymmentä kertaa, niin kuin ensimmäisen puolentoista vuoden aikana. Nyt meillä nukutetaan. Aiemmin ongelmina olivat sekä nukkuminen että nukahtaminen, nykyään Thank God, vain nukahtaminen. Bloginimivaihdosta en silti tule tekemään, sillä niin voimakkaasti meidän perheen kokemusmuistiytimeen on tatuoitu tuo kidutus kymmenen minuutin välein heräämisestä niin yö- kuin päiväunillakin. Ja mistäs sitä tietää, onko blogin nimi ennustuksellinen vai ei. Tämän blogin tähteys kun vaan ei ole mitenkään haluttava juttu, niin toivon, että uutta tähteä tähän blogiin ei tule, ja saan perustaa puolen vuoden päästä blogin nimeltä Hei meillä nukutaan.

Täällä Herra ja Rouva Etsivä kirjoittavat urheasti ruoka/oire/lääkepäiväkirjaa, yrittävät joka ilta löytää edes jonkin syy-seuraussuhteen päivän aikana tapahtuneille asioille ja venyttävät henkistä sietokykyään repeämispisteen lähettyville yrittäessään hillitä oireista ilkivaltakäyttäytyjää.

Alkaa jo iltaisten ideariihien materiaali loppua tältä Etsivätoimistolta. Pikkusankari oireilee joka päivä, skaalan ylettyessä pienestä pipin vinkumisesta ja rauhallisista ”mä haluun kaviskonia”-lauseista kurkun rajuun repimiseen, pään hakkaamiseen, lattialle sylkemiseen ja pissaamiseen ja muuhunkin täysin holtittomaan häiriökäyttäytymiseen. Pikkusankarin ruokavalio on kiristetty tuskallisen pieneksi. Taas yhden uuden lääkkeen Singulairin, kokeilu on aloitettu. Nukahtamisessa puhaltavat myös vaihteeksi synkemmät unituulet. Laskenta Tuomelan kontrolliaikaan on aloitettu.