Onko olemassa vielä ihmisiä, jotka eivät ole bataattia
maistaneet? Jos on, mutta jos haluaa liittyä bataatinsyöjäklubiin,
niin tästä reseptistä on erittäin helppo ja hyvä aloittaa! 

Minähän en
siis henkilökohtaisesti syö enää bataattia ruokana (kiitos
bataattivoittoisen imetysdieetti nro1), mutta koska meillä kolme
muuta perheenjäsentä rakastaa bataattia, valmistetaan meillä sitä
säännöllisesti. Yhteen aikaan uunista ei juuri muuta tullutkaan
kuin bataattiranskiksia, mutta jotenkin ne sitten vaivihkaa
muuttuivat vähän isommiksi paloiksi… Ehkäpä syy on se,
että näissä puolikkaissa pilkkomista on vähemmän kuin ranskiksissa, mutta maku on yhtä
hyvä? Tätä reseptiä varten kannattaa ostaa luomubataatteja, sillä
kuorta ei poisteta.

Pese bataatit kunnolla.
Halkaise ne ja asettele pellille.
Sipaise päälle oliiviöljyä ja ripottele mausteet (toimiva setti on suola, mustapippuri, paprikajauhe ja valkosipulijauhe).
Paista puolikkaita uunissa 200 asteessa 30-40 minuuttia.

Minä olen aina ollut todellinen kaikkien kaveri. Kouluissa
ala-asteelta yliopistoon kaveripiirini kattoi ihmisiä laidasta
laitaan ja jengistä toiseen. Tykkään ihmisistä ja tykkään
tutustua uusiin ihmisiin. Mies on nämä kaikki yhteiset yli kymmenen
vuotta vitsaillut minulle siitä, kun uusia kavereita tarttuu mukaan
mitä erikoisemmista paikoista melko helposti (hyvin epäsuomalaisesti
myös esimerkiksi bussipysäkiltä). Moni on kuvaillut minua helposti
lähestyttäväksi, ja siksi ehkä olkapäätäni vasten ovat
ventovieraatkin itkeneet surujaan monta kertaa. Äitini on joskus
kysynyt, että tuleekohan tuo kaikkien kanssa kaveeraaminen minulle
rankaksi. Ei tule, olen vastannut.

Lastensaannin myötä jotakin on muuttunut (tässäkin asiassa).
Ensimmäiset viisi vuotta pyristelin sitä ajatusta vastaan, etten
enää olisikaan kaikkien kaveri. Edelleenkin tutustun helposti
uusiin ihmisiin ja minulle tullaan usein juttelemaan uusissa
paikoissa. Nautin sosiaalisuudesta ja olen ystävällinen kaikille.
Näissä tilanteissa syntyy usein uusia kaverisuhteita. Mutta se,
että kaverisuhteetkin voivat loppua tai joku voi jopa haluta
sellaisen minun kanssani lopettaa, on ollut minulle uusi,
ällistyttävä ajatus. Siis että tehdään päätös, että ei olla
enää kavereita? Ennen aivan käsittämätön ajatus, mutta nykyään
voin kokea sen myös oikein vapauttavana asiana. Hetken mietinnän jälkeen tajuan, että vapauttava tunnelma tulee siitä, että eräät katkaistut suhteet eivät ole merkanneet minulle niin paljoa, että se sattuisi, kun ne menettää. Että ei tarvitse sanoa itkien jälkikäteen, että sen arvon tajuaa vasta sitten kun sen menettää. Lisäksi vapauttava tunnelma liittyy siihen, että pyrin elämään jokaisen päivän niin, että minulle ei tulisi huono omatunto mistään (tietenkään en onnistu tässä joka päivä esimerkiksi lastenkasvatukseen liittyvissä tilanteissa). Ehkäpä juuri näissä katkaistuissa suhteissa huonoa omaa tuntoa ei ole minulle tullut, sillä tiedän, että olen toiminut koko ajan omantuntoni mukaan. Ei ole jäänyt mitään jossiteltavaa oman toiminnan suhteen.

Itse en halua laittaa välejä poikki kehenkään kuin oikein
painavasta syystä, mutta osaan nykyään nähdä jotakin hyvää siinä, että
jotkut tekevät niin kevyemmistäkin syistä. Pelästyn tätä
nykyistä omaa asennettani. Tarkoittaako tämä sitä, että minusta
on alkanut tulla laatutietoinen? Kavereiden määrä kun ei
todellakaan kerro mitään mistään. Olenko alkanut löytää itseni
ja oman identiteettini paremmin? Niin, että en oikeasti edes ole
enää kaikkien kaveri. Minusta on tullut enemmän minä, ja tämä
minä vie toisia kavereita pois luotani, mutta mikä parasta: se on
alkanut vetää puoleensa ihmisiä, joiden kanssa tuntuukin siltä,
että juuri nämä ihmiset tässä minun elämässäni kuuluvatkin
olla. Vai onko tämä muutos kokonaan uusi minä? Onko se siis sitä,
että uskallan olla nyt enemmän oma itseni, vai kuoriutuuko minusta
nyt kolmekymppisenä kokonaan erilainen, uusi minä? Onko tämä yleistä, että kavereita tippuu kyydistä elämän aikana? (Olen kuullut, että on normaalia, mutta tähän asti en ole suostunut sitä omalla kohdallani uskomaan.) Onko tämä kenties osa jotakin ikäkriisiä?

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että olen vain kehittynyt
minänä, että saan ja pystyn olla aidosti oma minä. Pelottava
ajatus mielessäni tällä hetkellä onkin se, että en edes halua
olla enää kaikkien kaveri. Haluan tutustua uusiin, aidosti minun tyylisiin ihmisiin. Haluan tutustua muutamaan etäisempään kaveriini vielä paremmin – sellaisiin, joiden kanssa molempi osapuoli tietää, että yhteytemme on vahva, vaikka emme ole päässeet (tilanteiden ollessa epäsuotuisat) suhdetta syventämään vielä. Haluan säilyttää jo elämässäni olevat aarteet. 

Haluan siis vakauttaa elämääni juuri ne
oikeat tyypit. Sellaiset tyypit, joiden kanssa saan ja voin olla
aidosti oma itseni. Ja juuri heille haluan antaa kaikkeni.