Häpeä ja syyllisyys olivat viimeisimmän RVO®-opiskeluviikonlopun yhdet sisällölliset teemat. Tässä tekstissä kuulet siitä, mitä mietteitä näiden teemojen opiskelu minussa herätti, ja millaiseen prosessiin ne sysäsivät. Yritän myös valottaa sitä, miten NVC:ssä nähdään häpeä ja syyllisyys.

Jos et ole lukaissut aiempia tekstejä, ne löydät tämän tekstin lopusta vanhimmasta uusimpaan.

Häpeäisit nyt edes!

Niinpä, pitäisikö tässä nyt hävetä itseäni, sillä koulutuksessa, kun aloimme käsittelemään häpeää, ajattelin, että enhän minä häpeä (enää) oikein mitään. Mutta sitten koulutuspäivän aikana minulle valkenikin, että kyllä, kyllä minä häpeän kaikenlaista edelleen. Pitäisi kyllä nyt hävetä tätä, että luulin, että en häpeä mitään, mutta silti häpeän!

Häpeä on sosiaalinen tunne, joka liittyy nähdyksi tulemiseen. Häpeään liittyy epämiellyttäviä fysiologisia reaktioita, kuten punastumista, suun kuivumista, katsekontaktin välttämistä sekä suupielien jäykistymistä. Häpeän tunteminen tekee meistä vaikeasti tavoiteltavia ja se voi estää oppimista, mutta myös syvää yhteyttä toisiin ja itseen. Häpeä, kuten muutkin tunteet, sisältävät tärkeää tietoa meidän syvistä tarpeistamme.

Koemme häpeää silloin, kun olemme tehneet jotain tyydyttääksemme omia tarpeita tavalla, joka ei huomioi muiden tarpeita. Tai vain epäilemme tai pelkäämme tätä. Koemme häpeää myös silloin, kun toimimme tavalla, joka ei huomioi omia tärkeitä tarpeitamme eli ”emme pidä puoliamme” tai epäilemme tai pelkäämme tätä.

Aiemmin minä oli todella helposti häpeävä. Koen, että kohdallani häpeän tunteminen liittyi aikuiseksi kasvuun ja siihen, miten suuren roolin annoin muiden mielipiteille, jotka liittyivät minuun. Tällä hetkellä, kun elän vahvasti omasta voimasta, en tunne häpeääkään niin paljoa. Silti tunnen sitä, vaikka opiskelupäivän aluksi en osannut muistaa helposti häpeän hetkiä lähimenneisyydestä. Kun päivän mittaan aloimme tutkimaan häpeää, niin kyllä niitä häpeänhetkiä alkoikin tippumaan mieleen… 😀

Minä olen viime aikoina tuntenut häpeää mm. seuraavissa tilanteissa:

-Kun huomaan, että farkkujeni vetoketju ei pysy kunnolla kiinni, vaan valahtaa auki sosiaalisissa tilanteissa

-Kun en siltikään löydä perille, vaikka minulla olisi navigaattori päällä ja ohjeistamassa

-Kun unohdan rahat tai jotain muuta hyödyllistä kotiin silloin, kun sitä hyödyllistä tarvittaisiin

-Kun myöhästyn sopimastani aikataulusta

-Kun kyselen paljon kysymyksiä esimerkiksi opiskelupäivän aikana

-Kun unohdan tiskata työpaikalla tiskini

Mitä sinä muuten häpeät? Haluatko miettiä mielessäsi tätä kysymystä? Vai kertoa kommenttikenttään?

Häpeää voi tutkia esimerkiksi neljällä eri kompassin suunnalla: kun tunnet häpeää, niin syytätkö itseäsi (minun vika…), toista (sinun vika…), vai onko käyttäytymisesi enemmän välttelevää? Vai kenties kapinoivaa?

Taas minä olen syypää tähän!

Kun häpeä liittyy ”olemiseen”, syyllisyys liittyy tekemiseen. Toki nämä voivat myös olla vahvassa yhteydessä toisiinsa. Toisin kuin häpeässä, syyllisyydessä ei tunnisteta fyysisiä reaktoita samalla tavalla. Syyllisyyttä kokiessamme saatamme ajatella, että tarpeemme olisivat ristiriidassa keskenään. Ja kun valitsemme tyydyttää vain osan tarpeistamme, koemme syyllisyyttä. Ilmeinen esimerkki on se, että emme ehkä huomioi ns. omia pitkän tähtäimen tarpeita, vaan ”lyhyen” tähtäimen tarpeita, ja tällöin koemme syyllisyyttä. Syyllisyys voi myös nousta siitä, että tyydytämme omia tarpeitamme, mutta emme huomioi jonkun toisen tarpeita. Vasta, kun olemme selvittäneet kaikki tilanteeseen liittyvät tarpeet, voimme valita tietoisia strategioita.

Kerron teille nyt ohjeet harjoitukseen, joka avaa omia häpeän ja syyllisyyden eroja. Teimme tämän harjoituksen  koulutuspäivässä ja te lukijat voitte tehdä tämän vaikka nyt heti tämän blogitekstin lukemisen jälkeen (tai keskeyttää hetkeksi lukemisen ja tehdä saman tien!). Kirjoita niin monta ”pitäisi”-lausetta kuin ehdit kolmessa minuutissa. Lue lauseet yksi kerrallaan – tunnetko häpeää vai syyllisyyttä, molempia vai jotain muuta? Kirjoita tunteet lauseiden perään (tai vaikka merkit S ja/tai H). Jo tähän kohtaan pääsy voi avata silmiä oman häpeän ja syyllisyyden tuntemiselle. Kuitenkin, jos haluat ja/tai olet opiskellut NVC:tä, voit jatkaa seuraavalla tavalla. Valitse yksi lause, joka tuntuu olevan mehukkain. Mieti tarpeitasi lauseen takana. Mitä olisit tarvinnut tilanteessa enemmän? Kirjoita lopuksi tuntemuksesi ja ajatuksesi, mitä harjoituksen teko toi sinulle.

Omaa harjoitusta tehdessä minulla nousi vähän enemmän syyllisyyttä kuin häpeää pintaan. Syyllisyyttä siitä, että edelleenkin, kaikkien näiden kuvaamisvuosien jälkeen kuvien tallennuspaikka on sekaisin ja karsimatta. Syyllisyyttä siitä, että olen valinnut lähteä töihin, vaikka lapset tahtoisivat olla kanssani. Syyllisyyttä sotkuisesta vaatehuoneesta. Syyllisyyttä siitä, että en muista aina vastata viesteihin ja sähköposteihin ajoissa. Syyllisyyttä siitä, että teen hyvin usein opiskelu- ja työtehtävät vasta, kun deadline välkkyy silmien alla. Ja lista jatkui…

Koulutuspäivien harjoitukset olivat taas kerran silmiäavaavia. Otin syvällisempään tarkasteluun lauseen ”Pitäisi järjestää kuvat paremmin.” Tarpeet, joita en ollut osannut huomioida tämän syyllisyyden taustalla olivat järjestys, aikaansaaminen, yhteistyö, helppous ja merkityksellisyys. Tarpeet, jotka täyttyivät, olivat spontaanius ja läsnäolo. Kun kuvat ovat järjestyksessä, niitä on helpompia löytää jatkossakin. Kuvien järjestäminen edistää merkittävästi aikaansaamisen tarpeen täyttymistä, sillä tätä projektia olen työstänyt pitkään. Myös muu perhe tykkää katsella kuvia, joten yhteistyö ja merkityksellisyys ovat siksi täyttymättömien tarpeiden listalla: muun perheen ei ole helppo löytää haluamiaan kuvia. Kuitenkin se aika, jonka olisin käyttänyt kuvien kanssa, on nyt kulunut spontaaneihin touhuihin perheen kanssa, joten spontaaniuden ja läsnäolon tarpeet täyttyivät.

Opetellaan huolehtimaan kaikista tarpeista

Tällaiset harjoitukset muistuttavat, että kaikkia tarpeita olisi hyvä huomioida niin, että ne olisivat tasapainossa. Niin, että mikään muu tarve ei jatkuvasti jyrää toista tarvetta.  Usein elämässä saattaa tapahtua niin, että esimerkiksi työelämä tai kotityöt vievät mennessään, ja tällöin ehkä läsnäolon, yhteisöllisyyden. läheisyyden ja läsnäolon tarpeet perheen ja ystävien kanssa eivät täyty. Tai toisinpäin: jos on elänyt hetkessä spontaanisti jo monta päivää, voivat esimerkiksi aikaansaamisen ja tehokkuuden tarpeet ”alkaa ilmoitella itsestään” syyllisyyden muodossa. Näistä harjoituksista oppineena aion esittää itselleni pyynnön, että jatkossa kun huomaan ensimmäisen epämukavalta tuntuvan tunteen, luon yhteyden itseeni ja tarkastelen, mitä tarpeita en ole ottanut huomioon. Itse-empatia keskeyttää syyllisyyden tunteen kasvun: havainnoidaan siis suru, mikä nousee siitä, että ei ole huolehtinut kaikista tärkeistä tarpeista ja tehdään itselle pyyntö, että jatkossa haluaisi oppia huolehtimaan kaikista tarpeista paremmin. Sitten voisi vaikka miettiä keinoja, joiden avulla voisi muistaa paremmin huolehtia kaikista tarpeista samankaltaisissa tilanteissa. Kun syyllisyyden tunnetta ei kuunnella, se kasvaa vahvemmaksi. Siksi olisikin hienoa jatkossa oppia ymmärtämään omaa sisäistä häpeän ja syyllisyyden prosessia paremmin ja ottaa alun signaaleista kiinni.

Häpeän ja syyllisyyden tutkiminen jatkuu. Tämä NVC on vaan niin mielenkiintoista! Kiitos, kun luit tämän postauksen. Toivottavasti tämä auttoi sinua näkemään häpeää ja syyllisyyttä vähän eri kulmista. Postauksen kukkakuvat edustavat minulle teoriapuolen kesätaukoa NVC:stä, sillä koulutus jatkuu elokuun loppupuolella. Ne myös symboloivat häpeän ja syyllisyyden taustalla olevia universaaleja, kaikilla ihmisillä olevia kauniita tarpeita.

Syyskuussa siis pääsette taas nauttimaan rakentavan vuorovaikutuksen aiheista täällä blogin puolella. Käytännön NVC-harjoittelu jatkuu kyllä kesätauonkin ajan, se on varma. Kun kerran sukeltaa NVC-maailmaan, ei sieltä pääse edes loman ajaksi pois. 😉

Tämän tekstin lähteenä on käytetty luentomateriaalia koulutuksesta.

NÄHDÄÄNHÄN MYÖS MUUALLA:

Valmentajavalmennus: viimeiset yhteiset opiskelumetrit

RVO®-koulutus: sukellus tunteiden ja tarpeiden maailmaan

RVO®-koulutus: maailmankatsomuksen muutoksesta, kielestä ja emppatreeneistä

RVO®-koulutus: leimaamisesta ja sen vaikutuksista

Käytätkö sinä sanoja hyvä ja paha, oikea ja väärä? Onko sinulla usein tapana nähdä asiat mustavalkoisesti? Tai ylipäätään leimaatko paljon ihmisiä, asioita ja tilanteita joksikin?

Kun aloin opiskelemaan NVC:tä (Nonviolent Communication), avautui minulle uusi maailma myös yllä mainittuihin teemoihin liittyen. Kun opiskelin aiheesta, häkellyin suuresti. Minä ainakin tunnustan olleeni leimaaja, niin hyvässä kuin pahassakin. Avaan tässä kirjoituksessa ajatuksiani ja prosessiani.

Jos hyppäät tässä vaiheessa mukaan kirjoituksiini liittyen rakentavan vuorovaikutuksen ohjaaja (RVO) -koulutukseen, niin lukaise ensin kolme ensimmäistä kirjoitusta:

Valmentajavalmennus: viimeiset yhteiset opiskelumetrit

RVO®-koulutus: sukellus tunteiden ja tarpeiden maailmaan

RVO®-koulutus: maailmankatsomuksen muutoksesta, kielestä ja emppatreeneistä

Mitä on leimaaminen ja mitä vaikutuksia sillä voi olla?

NVC:n oppien mukaan leimaaminen ei edistä pitkällä tähtäimellä ihmisten hyvinvointia. Leimaaminen on aina tulkintaa ja se on elämästä vieraannuttavaa vuorovaikutusta. Samanlaista elämästä vieraannuttavaa vuorovaikutusta on myös syyttäminen, loukkaaminen, lannistaminen, arvosteleminen, vertaaminen sekä diagnosoiminen. Ne kaikki ovat myös moraalista arviointia. Näissä kaikissa vuorovaikutustavoissa ihminen keskittyy luokittelemaan, analysoimaan ja määrittelemään vääryyden sen sijaan, että hän pohtisi, mitkä omat tai toisen tarpeet ovat jääneet täyttymättä.

Marshall Rosenberg antaa kirjassa ”Rakentava ja myötäelävä vuorovaikutus” monen monta esimerkkiä siitä, miten samasta tilanteesta voi tehdä niin monia eri tulkintoja, riippuen siitä, mitkä tarpeet ovat leimaajassa täyttymättä. Jos kumppani haluaa enemmän hellyyttää kuin minä hänelle annan, hän on ”ripustautuva”. Jos taas minä haluan hellyyttä enemmän kuin hän antaa minulle, hän on ”torjuva ja tunteeton”. Kun ihminen leimaa toisen joksikin, hän ilmentää Rosenbergin sanoin ”traagisella” tavalla omia arvojaan ja tarpeitaan. Traaginen tarkoittaa tässä dilemmaa, joka ei välttämättä helpota ihmisten välistä kommunikaatiota ja yhteyttä. Dilemma on se, että moraalisen arvioinnin kieltä puhuessaan juuri ne ihmiset alkavat vastustella ja puolustautua, joiden toiminta on meille merkityksellistä. Tai jos he mukautuvat arvoihimme, he tekevät sen luultavasti pelosta, syyllisyydestä tai häpeästä hyväksyessään heille langettamamme tuomion.

Tämä kuva on koulutuksesta korttiharkasta. Harjoituksissa pääsee välillä oikein syvällisesti leimaamisen maailmaan.

NVC:ssä ajatellaan, että ihmiset ja heidän välinen yhteys voi kaikista parhaiten silloin, kun molemmat ilmaisevat itseään rehellisen itseilmaisun keinoin, jakavat omat tunteensa ja tarpeensa, – ja tekevät pyyntöjä (ei vaatimuksia!) toisilleen. Jos ihmiset vastaavat tarpeisiimme pelosta, syyllisyydestä, häpeästä, velvollisuudesta tai kiitollisuuden velasta, ennemmin tai myöhemmin koemme toimintamme seuraukset: toisten hyväntahtoisuus vähenee, jos he ovat mukautuneet arvoihimme ulkoisesta tai sisäisestä pakosta. Myös he kärsivät: he todennäköisesti kantavat meille kaunaa tai menettävät itsekunnioituksensa reagoidessaan pelon, syyllisyyden tai häpeän takia. Ja mitä luulet, tulevatko nämä ihmiset suhtautumaan meihin jatkossa myötämielisesti, jos he yhä uudelleen yhdistävät mielessään meidät pelkoon, syyllisyyteen ja häpeään?

KOHTI UUDENLAISTA KOMMUNIKOINTITAPAA

Marshallin ajatukset leimaamisesta on mielestäni helpompi ymmärtää, kun puhutaan negatiivisista leimoista. Ja kyllä, nyt juuri kirjoitin leiman eli sanan ”negatiivinen”. Että näin helppoa se on olla leimaamatta 😉 Voitte varmaan uskoa, että joko-tai-ajattelua on erittäin vaikeaa välttää, jos siihen on koko elämänsä tottunut. Enkä oletakaan, että NVC:nkään avulla pääsisin kokonaan leimaamisesta eroon. Minulle riittäisi se, että tiedostaisin edes suhteellisen usein tilanteen, kun olen käyttämässä leimaa. Ja voisin sitten tuossa tilanteessa valita, että käytänkö leimaa vai en. Meidän kulttuuriin on rakentunut erittäin syvälle arvottaminen oikeaksi ja vääräksi, hyväksi ja pahaksi, ja se vaatii suurta huomiota poisoppimiseen, jos tahtoisi tuosta tavasta päästä eroon.

NVC:n oppien mukaan ajatellaan siis, että leima voi olla myös ”positiivinen” (ja jep, tämäkin leima 😀 ). ”Positiivinen” leima voi myös olla kapeuttava raami, jolloin koko ihmisen potentiaali ei pääse siinä oikeuksiinsa. Tästä yksi käypä esimerkki lienee ”kiltin tytön leima”. Leimojen, ihan kaikenlaisten sellaisten, avulla voi leimaaja yrittää hallita toista. Leiman kohde voi siis alkaa käyttäytyä leimaamisen seurauksena sillä tavalla, mikä ei täytä välttämättä hänen tarpeitaan ja mikä ei vie leiman kohteen hyvinvointia eteenpäin.

Tässä kuvassa on meidän kouluttajat Iris ja Elisa. Olen suurella kiitollisuudessa saanut kuvata koulutuksen polkua kameran linssin(kin) takaa.

Joskus siis omista leimoistamme – siitä, miten meidät on leimattu – voi tulla itseään toteuttavia ennusteita niin, että alamme toimimaan leimojen ”velvoittavalla tavalla”. – Minun on tehtävä tuo asia, koska olen ”rohkea”, tai en voi tehdä jotain, koska olen ”ujo”. Ja niistä saattaa tulla meille vaatimuksia. Toisaalta taas, jos leimaamme toisen jonkinlaiseksi, niin alamme ikäänkuin hakemaan todisteita sille, että henkilö on sellainen, ja näemme hänet lähinnä noiden leimalasien kautta emmekä suostu näkemään asioita, joissa henkilö toimii meidän antamamme leiman vastaisesti. Leimaamme helposti myös kokonaisia ryhmiä (esimerkiksi kansakunnat) tietynlaisksi. Ja tämä kaikki on usein täysin tiedostamatonta.

Mustavalkoisuutta siis NVC:n mukaan kannattaisi välttää. Ehkä vain ihan pienet lapset voivat hyötyä mustavalkoisesta kielestä, koska he eivät vielä kykene ymmärtämään syvällisesti tunteiden ja tarpeiden yhteyttä. Minulla on myös vielä paljon prosessoitavaa tässä oikea-väärä, hyvä-paha -asiassa. Paradoksaalisesti minä en osaa nähdä tätä mustavalkoajattelua ihan niin mustavalkoisesti 🙂 Voi myös olla, että kun NVC ”asettuu asumaan minussa”, löydän hyvän yhdistelmän kaikkea ennen opittua, NVC:tä sekä intuitiotani. Olen aina ajatellut, että kun intuitioni varoittaa minua jostakin, se osoittaa minulle sen, mikä ei ole minulle hyväksi ja olen silloin leimannut sen ”huonoksi” tai ”pahaksi”. Nyt, kun NVC:tä opiskelee, yritän keikauttaa koko ajattelutavan ympäri, ja ajatella NVC:stä oppimani mukaan, että on vain erilaisia strategioita, jotka joko tyydyttävät tarpeita tai eivät tyydytä tai tyydyttävät enempi tai vähempi. Rakastan NVC:n ajatusta siitä, että kun ihmiset vastaavat tarpeisiimme sydämensä antamisen halusta, se tuo vuorovaikutukseen niin paljon enemmän kuin se, että toinen täyttää toisen tarpeet esimerkiksi pelosta, syyllisyydestä tai häpeästä käsin. Mitä mieltä sinä olet: tahtoisitko sinä, että joku suostuu sinun pyyntöösi tyydyttää tarpeitasi vain sen takia, että sinä haluat hänen suostuvan, vai olisiko kuitenkin rehellinen ”ei” parempi siinä tilanteessa, kun hän ei oikeasti halua suostua pyyntöösi? Ja eikö olisikin ihanaa, että jos toinen sanoo ”kyllä”, niin voisi luottaa siihen, että toinen ihan oikeasti sydämensä tahdosta haluaa sanoa kyllä?

Lähteenä käytetty Marshall B. Rosenbergin kirjaa Rakentava ja myötäelävä vuorovaikutus: Nonviolent Communication

Tästä pääset Savanna ConneXionsin nettisivuille: KLIK!

NÄHDÄÄNHÄN MYÖS MUUALLA: